Tuossa eilispäivänä pääsin taas kokeilemaan terveydenhuollon palveluita, pienenpienestä toimenpiteestä oli tällä kertaa kyse. Vähän jännitti, muttei kauhuksi yltynyt kuitenkaan. Kaikki sujui hyvin, kiitos sairaanhoitajan, erikoislääkärin ja kolmen lääkärikandidaatin. Lupaani kysyttiin moneen kertaan, niin opiskelijoiden läsnäoloon, osallistumiseen ja yhtä lailla tietojeni luovuttamiseen tai hankkimiseen. Aikaakin kului kohtuullisesti, viivytyksistäkin varoiteltiin etukäteen. Ja käynnin tulokset saapuvat postitse kotiin. Sutjakka käynti! Tunsin oloni kerrassaan turvalliseksi. Ei mitään valittamisen aihetta kerta kaikkiaan. Hmmm...?

Pieni epäluulo terveydenhuoltoa kohtaan kytee silti jossain pinnan alla. Jos sittenkin jotain menee ratkaisevasti pieleen, jää huomaamatta? Yleisöosastojen kirjoitukset huonosta kohtelusta, hoidotta jäämisestä, terveydenhuollon säästöistä ovat kuitenkin totista totta ja koskettavat monia suomalaisia. En tiedä kykenisinkö minä taistelemaan hoitoni puolesta,vaikka  moni todella sairas, vanhus, vammainen joutuu. Ehkä siihen tottuu?

Ja tietysti tähän, mitä on, on syytä olla tyytyväinen. Vain joitain satoja kilometrejä Helsingistä itään päin paikallisessa julkisen terveydenhuollon sairaalassa vieraillessani ei ollut turvallisuudesta tietoakaan, ainakaan minun mittapuuni mukaan. Kun leikkaussaleissa kaakelit irtoilivat lattioista ja instrumentit oli kääritty repaleisiin riepuihin, alimman kerroksen huoneissa leijui paksu homeen haju ja vesi tippui katosta tuntui luonnolliselta, että potilas- ja vastaanottohuoneisiin asteltiin sisään koputtamatta olipa kesken sitten gynekologinen tutkimus tai mikä muu toimenpide tahansa. Ehkä kaikkeen tottuu?