227049.jpg


Eipä ole montaa viikkoa siitä kun vielä pyöräilin tämän reilun kymmenen kilometrin matkan kotoa Hakaniemeen. Tänään ei muutama lämpöaste ja navakka tuuli houkutelleet vaan hurautimme autolla. Seurakseni sain nimittäin Teinin, harvinaista herkkua! Syyslomalla ehti hänkin torille lorvimaan ja halliin kahville. Mietin siinä kahvilassa istuessa ääneen että milloin viimeksi olimmekaan yhdessä hallin tuoksuja ja värejä ihmettelemässä. Varmaankin siitä on kauan, koska kerrasta jäi Teinille mieleen "se pieni delfiini", kylpylelu,joka oli sitten pakko ostaa...

Se mitä mieleen painuu on aina yhtä mielenkiintoista. Mikä saa jonkun asian piirtymään sinne muistin kovalevylle ikuisiksi ajoiksi ja minkä vuoksi joku toinen juttu häviää saman tien. Tai onhan sitä tietysti tutkittu paljonkin ja monesta eri näkökulmasta. Mutta silti... Juuri lapsuuden muistot tuntuvat olevan niitä voimakkaimpia, mukana on kaikki värit, hajut, maut ja tuntemukset.

Näin aikuisiällä olen ehkä kymmenen vuoden välein testaillut omia tuntemuksiani kun kävelen silloisen kotipihan läpi helsinkiläisessä lähiössä. Vieläkin tietyt halkeamat muurissa talon nurkalla tai mutkat takapihan kaiteessa saavat jännän tunteen aikaan. Siinä nurkassa kerrottiin ne salaisista salaisimmat jutut ja siihen kaiteeseen yläkerran poika klassisesti jäädytti kielensä.

Työssäni törmään silloin tällöin ihmisiin, joilla ei ole lapsuudestaan oikeastaan mitään muistoja. Heidän tarinansa on yleensä loppuelämänkin suhteen surullinen. Psyykkinen trauma lukitsee joskus muistoja lähes saavuttamattomiin tai sitten muuntaa niitä (ehkä helpommin käsiteltäviksi?). Omalla kohdallanikin tulee mieleen muutama hätätilanne, jotka edelleenkin ovat muistoissani aivan erityisiä. Lähes 30 vuoden takainen ulosajo maantiellä on juuri sellainen hidastettu filmi, joita elokuvissa näkee. Toisessa muistossa olen toimijana, henkeä pelastamassa, mutta tässä leffassa tarkastelen itseäni metrin verran oman hahmoni takaa. Aina yhtä kummalta tuntuu, kun noita tilanteita mieleeni palauttelen.

Entäs sitten dementiaa sairastavan muistot? Ansaitsisivat varmasti oman ihastuttavan lukunsa. Muistelen tässä nimittäin opiskeluaikojen kesätyötäni vanhainkodissa kaikkine uskomattomine persoonineen. Sen öisellä käytävällä juoksuhautoja vieläkin ravaavan sotamiehen  ja hurmaavan rouvan kauniissa vaatteissaan tervehtimässä peilikuvaansa aamuisin hississä...

Jaa-a, lapsuuden kristallisista muistoista vanhuuden muistojen pirstaleisiin! Sitä kohti mennään, eihän tässä voi muuta todeta.