Kevät on täällä etelässä jo varsin läsnä. Vois vaikka pelata nappikuoppaa. Pelaakohan sitä enää kukaan?



Kuva: Suomen Kuvalehdestä 19/1937 (tekijästä ei tietoa mulla)

Puuhakas mäyräkoiramme on toipunut joidenkin viikkojen takaisesta kaularangan välilevyn pullistumasta oikein hyvin. Eläinlääkärin määräämä kahden viikon totaalilepo oli hieman hankala toteuttaa, koira kun olisi tahtonut liikuntaa huomattavasti enemmän kuin mitä hoito-ohjeet antoivat myöden.

               


Sohvalle/sohvalta hyppiminen oli tietenkin myös ehdottomasti kielletty. Loppuaikoina koiramme teki se kuitenkin salaa ja ketale kehtasi murista kun yritimme palauttaa eläimen omalle pedilleen. Tapahtumaa seurasi tietenkin myös lukuisia mulkaisuja Pahalla Silmällä, kiroilevan siilin kaltaista tuhinaa ja loukkaantunut kaivautuminen syvälle omiin vällyihin.

Nyt koiraa voi jo lenkittää lyhyesti. Puolta tuntia pidempi lenkki saa sen kuitenkin vielä ontumaan etujaloistaan. Toipilasaika jatkuu.



Paranemisesta johtuva ilo sai minut kuitenkin keräilemään tähän muutamia koirasarjakuvia. Sarjakuvistahan löytyy monenlaisia koiria. On sankarikoiria, hölmöjä koiria, lupsakkaita koiria. Suosikkini (Ressun lisäksi tietenkin) on tämä Raiku: vähän pahantuulinen, aina murheellisen näköinen,  ihmisiä ylenkatsoen kohteleva ja kekseliäs pilkullinen luppakorva.

              







Sarjakuvat: Ihmekoira Toto/1955 Suomen Kuvalehti, Koiramme Rekku/1952 Suomen Kuvalehti,  Hurja-Sam/1964 Viikko-Sanomat, Raiku/1938 Suomen Kuvalehti, Napoleon/1940 Uusi Suomi.

Ihan pikkuisena, ennen kuin osasin lukea, muistan ihastuneeni tähän yksinkertaiseen Amor -nimiseen sarjakuvaan, jonka on tehnyt Maria de Lisitzin. Vuoden 1966 Uusi Maailma -lehdessä tuo sanaton sarjakuva ainakin ilmestyi, lehden nuorten palstalla. Tuon vuoden Uuden Maailman numerossa 26 kerrotaan helsinkiläisen sarjakuvantekijän olevan 20-vuotias ja harrastavan piirtämisen lisäksi balettia ja antiikkiesineitä. Suuren kuvatoimiston kerrotaan ostaneen Amor-sarjakuvan ja ryhtyvän huolehtimaan sen edelleenmyynnistä Euroopan eri maihin.

Jostain kummallisesta syystä Armas J. Pullan Ryhmy ja Romppais-kirjat kuuluivat suursuosikkeihin kun olin 12-13-vuotias. Lukioiässä ahmin Pullan kulttuurihistoriallisia ja keittotaitoon liittyviä pläjäyksiä. Vieläkin kirjahyllystäni löytyy (tästä hämmästyin itsekin!) 22 Armas J. Pullan teosta.

Pullan tekemistä sarjakuvista en tiedä mitään, mutta törmäsin sellaiseen selaillessani Hakkapeliitta -lehteä vuodelta 1926.



Tämän "Korpraali Suuttuvainen näkee kamalaa unta" -sarjakuvan tekemisen aikoihin Pulla on ollut 22-vuotias. Juoni ei ole kummoinen, sotilaan elämään liittyvä kuitenkin.
                     

Nythän se sitten on löytynyt. Se uusi asunto nimittäin. Oikein viihtyisä, mukava, valoisa, joitain vuosia sitten hyvällä maulla remontoitu, kohtuullisen lähellä keskustaa oleva sopivan kokoinen koti! Aivan käsittämätöntä että sellainen helmi löytyi kaikkien niiden putkiremonttia odottavien, alkuperäisessä kunnossa olevien, "tee tästä itsellesi unelmien koti"-asuntojen joukosta.



No-oo, myönnettävä on, että pieniä myönnytyksiä oli tehtävä. Ei oo saunaa, ei takkaa, ei ees kylpyammetta. Mutta taloyhtiöllä on omaa pihaa hehtaarikaupalla ja viljelypalstoille ei ole kuin puoli kilometriä. Koiran kanssa pääsee kymmenien kilometrien ulkoilureiteille ihan melkein kotiovelta ja sitä paitsi  - taloyhtiöllä on palkattuna kaksi ihka omaa huoltomiestä!



Ainoa jännityksen aihe onkin nyt sitten se, koska välittäjä onnistuu saamaan tämän nykyisen asunnon kaupaksi. Ostajaehdokkaita on käynyt näytöissä yli 50, mutta sitä oikeaa perhettä ei vielä ole löytynyt. Ihan vielä en ole paniikissa.

Kultu-sarjakuva Seura 5/1964

Suhteeni sarjakuviin vaihtelee. En missään nimessä ole sarjakuvaharrastaja, vaikka saatan lukea sarjakuvan päivittäin. On aikoja, jolloin en jaksa lukea/katsella sarjakuvia ollenkaan.

Jotkut sarjakuvat liittyvät hetkeen, tiettyyn ajanjaksoon elämässä. Baby blues oli joskus ihan tarpeen, sittemmin teiniangstinen Jere.

Kestosuosikkeihin kuuluvat Mafalda (aivan ehdoton!), Tenavat (tietysti) ja Avaruusagentti Valerian (iki-ihana).










Joskus sitten löytyy tällaisia vanhoja huippuja, jotka hurmaavat.

Tarina voi olla heppoinen (taisivat olla tuoloin 30-luvulla...) ja kuvituskin vähän kulmikas ja naiivi. Kokonaisuutena Sam Hurjan seikkailut kuitenkin toimii.

Sam Hurjan seikkailut maalla merellä ja ilmassa (piirtänyt Ami Hauhio, kirjoittaja ?) ilmestyi Seura-lehdessä 1937 numerosta 20 alkaen ja jää kesken numerossa 52.

Sam Hurja selvittelee jalokivivarkautta ja reissaa maita ja mantuja aina Queen Mary-alukselta Kaivopuiston kautta Nilsiään ja Syvärille. Käytössä on siis maa-, vesi- ja ilmakulkuneuvoja joka lähtöön. Kauniita naisiakin on ja nokkela pikku apulainen sekä tietty ne ovelat, suomea murtaen puhuvat jalokivirosvot.






                  





                  

Äitini keräsi aikoinaan Martta Wendelinin postikortteja, noita kaikkien tuntemia joulu- pääsiäis- ja muita kortteja, joissa usein oli juuri Wendelinille tyypillisiä, keijukaiskasvoisia lapsia ja äitejä.

Martta Wendelin oli valtavan tuottelias taiteilija, jonka kuvia näki 1920-50-luvuilla korttien lisäksi lukuisissa lehdissä ja kirjoissa.

Itselleni mieluisimpia ovat 20- ja 30-lukujen kuvitukset niin kuin tämä Aitta-lehden kansi tai Kodin ja koulun ensimmäisen kirjan herttaiset kuvat.

Minulle Wendelinin värimaailma on kaunis ja harmoninen.








Hämmästykseni oli suuri kun tajusin, että vuoden 1937 Seura-lehden vuosikerran sarjakuva "Kultaisen pikarin salaisuus" on Martta Wendelinin kuvittama.

Jotenkin en ollut asiaa hoksannut, vaikka sarjakuvaa olinkin lueskellut. Kvaakin keskustelupalstalta löytyi sitten lisätietoakin: Kyseinen sarjakuva (jonka tekstit on laatinut T.Kirves) voitti lehden vuonna 1936 käydyn sarjakuvakilpailun.  Voittajat saivat palkinnoksi 1000 markkaa. Martta Wendelin oli tuolloin 43-vuotias.








Kultaisen pikarin salaisuus on paikoin hieman sekava ja hyppelehtivä tarina Torrin ja Siurulan sukujen taistelusta taianomaisen kultaisen pikarin omistuksesta. Sukuriitoja siis, vallanhimoa ja juonittelua, taisteluja ja sodankäyntiä runsain mitoin. Sarjakuva ilmestyi 15 jaksossa Seuran numeroissa 4 - 20 vuonna 1937.
 




 

Aina yhtä ikävää tuo lentokoneeseen astuminen, vaikka kyseessä olisi sadas tai tuhannes kerta! Jossain vaiheessa sen jälkeen kun parikymppisenä satuin huonolle lennolle, ukkossäässä ja kaikilla mausteilla, oli pakko tunnustaa, että lentopelostahan tässä on kyse. Voimakkaimmillaan pelko oli silloin kun lapset olivat pieniä. Ehkä liittyen siihen, että nuo pienet eivät olisi selviytyneet ilman minua. Äidin piti olla aina skarppina lennoilla, valmiina pelastamaan koko katras... Ei tullut mieleenkään ottaa mitään rauhoittavaa, missään muodossa. Enhän olisi ehkä sitten kyennyt kiinnittämään happinaamareita tai pukkaamaan heitä pelastukseen johtavaan liukumäkeen.

Nyttemmin suhtaudun lentämiseen jo rauhallisemmin. Syke kyllä nousee, mutta varsinaista paniikkia ei enää ilmene. Viime kesänä sitten tein sen: ylitin Alpit 50-paikkaisella Air Dolomitesin potkurikoneella! Meikäläiselle tuo oli sellainen uroteko, että rehvastelin sillä pitkään. Lähipiiriin kuuluu onneksi muutama muukin lentopelkoinen - he taitavat olla ainoita, jotka todella osaavat arvostaa tuota saavutusta. 



Kuvat: Tiffany -sarjakuva/ Me Naiset 1966, Oranssinkeltainen, villakankainen matkakävelypuku/Elokuva-Aitta 1963

           
                

Vielä kerran Rymy-Eetua !(piirt. Erkki Tanttu)/Kansan Kuvalehti 26/1952

                  



Kuvat: Höpö ja Löpö/piirtänyt Asmo Alho/Kansan Kuvalehti 4/1954