Uuvuttavan pitkän ja lumisen talven jälkeen kevät on saapunut rajusti ainakin tänne eteläiseen Suomeen. Viikossa lumet ovat lähes sulaneet teiltä ja pihoilta, vaikka jättimäisiä kasoja onkin vielä siellä sun täällä. Kansalaisten pukeutumisen yleisilme (ainakin tänään Helsingin keskustassa) on vielä MUSTA. Mutta kaupat pursuavat keväisiä värejä: hempeän sinisiä, vihreitä, punaisia ja keltaisia hepeneitä.

Kevätuutuudet eivät ole viime vuosien keksintö. Lehtiä selaamalla tulee mieleen, että kevään tulo on tainnut aiemmin olla  nykyistä paljon, paljon merkittävämpää. Ensimmäiset varovaiset kevätmainokset löytyvät lehtien maaliskuun numeroissa, mutta huhtikuu on varsinainen kevään räjähdys. Sieltä löytyvät niin kevätkankaat kuin kevätkaramellitkin.

Keväthattuja ei nykypäivänä juurikaan näe. Huhtikuinen Hopeapeili vuodelta 1958 esittelee hattumalliston valloittavat uutuudet. Pallollinen, hattusilkistä valmistettu profiilihattu on Anni Rinteen suunnittelema. Le Chapeaun organzasta valmistettu kupuhattu on koristettu muutamalla sulalla. Enni Toivon kokoelmasta löytyi lierihattu sydvestin tapaan, somisteena ripsinauhasta tehty solmuke. Sen mainitaan parantavan sekä hiusten että ihon väriä kauniisti.

Itse toivoisin ehkä eniten kevätautoa. Vanha pitäisi vaihtaa jo kulutuksenkin vuoksi, mutta mistä löytyisi se häikäisevän uusi (ja edullinen, vähäpäästöinen, kestävä jne) auto kevät-, kesä-, syys- ja talvikäyttöön? Se jonka ratissa minäkin voisin omistaa koko maailman?

Kuvat: Viva kenkämainos/1937,  Grand Magasin-mainos/1919, Karamellitehdas Koiton Kevätkaramellimainos/1931, Fix kangasmainos/1964, Keväthatut Hopeapeili 4/1958, Ford Motor Company of Finland -mainos/1931.

Rohkea on se kansalainen, joka näinä aikoina valitsee kulkuvälineekseen junan. Matka sujuu helpoimmin, nopeimmin ja todennäköisimmin bussilla. Juna ei ole nykyään edes vaihtoehtona tämän hetken työmatkallani, mutta silloin tällöin kotimaan pidemmillä matkoilla kylläkin. Eilen kokosin koko siviilirohkeuteni ja ostin junamatkan Lappiin, koska lentoja ei toivomaani ajankohtaan löytynyt. VR tarjosi sitä paitsi matkan kohtuuhintaan verrattuna Finskin lentohintaan. Aika näyttää löytyykö "jokaisesta solmukohdasta elämys" vaiko kenties "piristävä seikkailu" kun joidenkin viikkojen kuluttua lähden reissuun!

Ja onhan sitä ennenkin juututtu junalla lumeen - peräti Dakotassa asti.

Kuvat: Volvo-Auto/1936, Valtionrautatiet/1937, Bantåg i Dakota i Nord-Amerika öfverraskadt af en snöstorm/Svenska Familj-Journalen Svea Nr 10/1888

Muutin joitakin vuosia sitten pois Malmin pienkonekentän läheisyydestä. Tuo alue oli kotiseutuani lähes kahdenkymmenen vuoden ajan.  Lentokenttään liittyviä kirjoituksia seurasin lähinnä huvittuneena, välillä vähän tuskastuneenakin. Siirtyykö vai ei siirry? Ja jos siirtyy, niin minne? Ja jos ja kun siirtyy, niin mitä tulee tilalle?



No - aika näyttää miten käy, aikanaan. Minulle Malmin lentokentän läheisyys merkitsi osallistumista suomalaiseen ilmailuun olematta varsinainen ilmailuharrastaja. Omasta lentopelostani huolimatta seurailin aktiivisesti mitä kentällä tapahtuu. Lentokenttää kiertävä kävelytie tuli vuosien varrella tutuksi lasten ja koirien kanssa.  Perheen kanssa seurailimme pieniä, pienehköjä ja pikkiriikkisiä lentoaluksia ympäri vuoden.

Tavallisellekin pulliaiselle selvisi vähitellen miten liikkuu ultrakevyt kone, kuumailmapallo tai gyrokopteri. Helikopterin patpatus tai laskuvarjohyppääjän varjon avautumisesta kuuluva suhahdus, kuuman ilman puhina jättimäiseen palloon ovat malmilaiselle tuttuja ääniä.  Silloin tällöin saattoi nähdä jopa ilmalaivan.



Jännittäviäkin asioita tapahtui. Laskuvarjohyppääjiä laskeutui säännöllisin väliajoin milloin minnekin: läheisen kotieläintarhan lammaslaitumelle, naapurin katolle ja myös kotipihamme isoon koivuun. Henkeäsalpaavia olivat tietenkin jokavuotiset lentonäytökset, joiden harjoituksia saimme seurata parvekkeelta ainakin viikon. Hurjin tapaus sattui 90-luvun alussa (oliskohan 1991?), jolloin turkkilainen, Helsinki-Vantaata tavoitellut iso kone erehtyi kentästä ja yritti laskeutua Malmille. Nukuttelin nuorempaani juuri silloin päiväunille pihalle. Katselin jo kaukaa, että kyllä tuo on aika iso... Siinä sitten pitelin vaunuista kii ja laskeskelin, että mihinkään en ehdi. Hienosti lentäjät vetivät koneen kuitenkin ylös. Kiitos vieläkin siitä sinne Turkkiin päin!

           


Oman juttunsa voisi tietty kirjoittaa lentokenttää ympäröivästä ulkoilualueesta. Yli kuuden kilometrin pituinen ulkoilureitti on kesäisin kävelijöiden, juoksijoiden ja pyöräilijöiden suosiossa. Talvisin samaisella paikalla on (yleensä!) konetettu latu. Lintubongarit järjestävät kentän ympäristössä ainakin satakieli- ja pöllöretkiä.  Malmin kettu luimii kentän aidan ali öisin.

Kuvat: Aero Oy:n mainos/1938, kuva Malmin kentästä Suomen Kuvalehdestä 20/1938, teksti Matkaneuvoja 1938

         

Pääsin viime syksynä parikymmentä vuotta vanhan taksivolvon kyytiin. Suhari oli syystäkin ylpeä. Tuon ikäisiä takseja ei taida olla liikenteessä montaakaan. Taksikuski sai minut vakuuttuneeksi, että kannattaa pitää kiinni kymmenen vuotta vanhasta autostani. Tunnetta vahvisti ystäväperheen uudehko auto, jonka vikojen edessä autokorjaamon ukotkin olivat voimattomia. Tietokone ilmoitti toistuvasti, ettei autossa ole mitään vikaa. Se vain ei suostunut käynnistymään.

                      


Tämä oma kulkupelini toimii uskollisesti, vaikka nuoriso sattui pökkäisemään sen edessä olevaan suomalaiseen mäntyyn niin, että puskuri halkesi ja airbag-valo palaa iloisen punaisena. Ehkä kuitenkin lähipäivinä viemme vehkeen korjaamolle. Onneksi toisella ystävällä on sellainen...

                                    

Kuvat: Ifa-mainos 1954, Ford-mallisto 1964, Volvo-mainos 1938

Joskus sitä kaipaa tuohon aikaan, jolloin kaikki oli toisin.

Sadevaatteet olivat iloisen kirjavia, miehillä meni kalsareissaan mukavasti ja silmälaseillakin näki jotenkin paremmin.

Synkkä päivä muuttui iloisemmaksi kun koti oli verhoiltu hämmästyttävillä väreillä.









                             


                                  


Automainonnassa keskityttiin silloin vielä olennaiseen: auto on  lämmin ja viihtyisä ja siinä on pirteät verhoilut. Ja kaiken kukkuraksi, marraskuistenkin päivien iloksi saattoi soittaa c-kaseteilta Hyvää Musaa!
Joskus, mutta vain joskus, kaipaan tuota aikaa! Ihana 70-luku!

               

                                 
                              
 Kuvat: Ylin kuva Uusi Maailma -lehden 18/1974 sadevaateartikkelista, Finnwearin Atlas-alushousumainos/1972, Nainen silmälaseissa on osa Piretan mainosta vuodelta 1974, Musakasetit ovat osa Rollins savukemainosta/1974. Rollins savukerasian veromerkki oli kasetteja ostaessa yhden markan arvoinen. 10 veromerkkiä kerättyään saattoi ostaa kasetin 19 markan hintaan.            

                        
Aina silloin tällöin haaveilen moottoripyörän omistamisesta. Siitä vapauden hurmasta kun karauttaa tuolla möreä-äänisellä ratsulla (oh hoh?!) avaraan maailmaan. Viime vuonna oli jo lähellä, etten lähtenyt mp-kurssille ja Viragon ostoon. Sellaista olen nimittäin katsellut jo pidemmän aikaa. Tuon pyörän ulkonäkö hivelee silmääni ja se vaikuttaa sopivan kokoiselta tällaisen pienikokoisen ihmisen ohjattavaksi.

                                 

                                                    


Jostain syystä tuo haave on jäänyt aina toteuttamatta, monestakin syystä. Joku ystävä ystävällisesti ehdotteli, että tyytyisin Pappa-Tunturiin. Tai ehkä sivuvaunun kyytiin...
                     

                       

                     

Enpä malta olla lisäämättä tähän tätä suksilla ja lisäkorilla varustetun moottoripyörän kuvaa Hakkapeliitta- lehdestä vuodelta 1926. "Moottoripyöräsukset" on nimittäin yksi usein esiintyvistä hakusanoista blogiini. Joten olkaa hyvät, te kiinnostuneet (aikaisempi kuva suksista löytyy täältä).
                        Ai niin - Hyvää Isänpäivää Kaikille Isille!

Myöhempi lisäys: Wanderer-pyörästä löydät jutun tuolta oikean reunan sivupalkista otsikolla "Motori-pyöristä"

               


Kuvat:
Buster Keaton -elokuvan "Kovaa kyytiä ja kaunokaisia" mainos vuodelta 1925, Harley Davidson -mainos/1925, Indian -moottoripyörän mainos/1927,  Tunturi-mopon mainos/1972, Wanderer-moottoripyörän kuva Suomen Urheilulehdestä vuodelta 1905.

Jokseenkin kauhistuneena seuraan nyt näitä perheen nuoria tuoreilla ajokorteillaan seikkailemassa.

Autokoulu vähän venähti kesän vuoksi ja inssin kummatkin läpäisivät vasta kolmannella yrittämällä. Mikä oli vain ja ainoastaan hyvä homma, tulihan lisäajotunteja joka reputuksen jälkeen ainakin viisi. Ja sehän tarkoittaa ihan pikkiriikkisen enemmän ajokokemusta.

No, hyvin on kummatkin pärjänneet ja  ihmiset ja ajoneuvot selvinneet ehjinä. Me vanhat yritämme opetella, että nyt olis kyyti tarjolla mihin tahansa ja mihin vuorokaudenaikaan tahansa. Nyt olis mahdollisuus lähteä vaikka baarikierrokselle jonnekin kauemmas, hmm-m, ehkä Espooseen tai Hyvinkäälle?


Nämä hienot liikennesääntöplakaatit ovat Eljas Kahran vuonna 1927 Suomen Kuvalehdelle kirjoittamasta artikkelista "Automiehen aapiskirja - Hieman automobiililiikenteen kehityksestä Suomessa".



 Autojen määrä kasvoi 20-luvulla räjähdysmäisesti. Kahra kertoo autoja olleen Suomessa 17 230 kpl ja moottoripyöriä 4 121 kpl vuonna 1926. Ajoneuvojen määrä oli viimeisen neljän vuoden aikana kahdeksankertaistunut! Ajokortteja oli Suomessa myönnetty noin 50 000 kpl. "Ajokoulujen" tasoa Kahra moittii. Katsastusmiehen ajokokeeseen saattoi osallistua kuka tahansa, joka mielestään osasi ajoneuvoa kuljettaa. Muutoksia oli onneksi tulossa sekä katsastusmiesten ammattitaitovaatimuksiin että ajoneuvojen kunnon katsastuttamiseen.



Kuva: Suomen Osuuskauppojen Keskuskunnan Harley Davidson -mainos/1927

Voi hitto - näin kiltti en oo ikinä ollu!!


Kuva: Pohjoismaiden Autotuonti Oy:n Reo Flying Cloud -automainos vuodelta 1928

               

Tänä kesänä pyöräilyharrastukseni on uuden kodin sijainnin vuoksi kasvanut aivan uusiin ulottuvuuksiin. Täältä on mukava hurauttaa keskustaan, kierrellä Lauttasaarta, käväistä Leppävaarassa. Työmatkojakin olen ajellut ja reitti kulkee upeasti nurmikenttien ja Keskuspuiston läpi lähes keskustaan. Helsinkikö kivikylä?

Kypärää en ole saanut hankittua, vaikka ystävän pyöräilyonnettomuus (lähes seitsemän viikkoa saikulla) sai kyllä vakavasti harkitsemaan. Artikkeli Suomen Urheilulehdestä vuodelta 1902 kannustaa kuitenkin pitämään yllä pyöräilyharrastusta, kuitenkin riskit huomioon ottaen. Siihen aikaan muuten myös automobiiliajo luettiin pyöräilyharrastukseksi...


Neuvoja pyöräilijöille.
Ken pyöräilköön, ken olkoon pyöräilemättä?
"Poika alkakoon pyörällä ajaa vaikkapa kuinka nuorena tahansa, jos kiivas juoksu ja rasittavat leikit häntä nähtävästi huvittavat. Mutta hän käyttäköön silloin lasten pyörää, joka painoonsa ja suuruuteensa nähden hänelle täydellisesti soveltuu. Kun hän pyöräilee, seuratkoon häntä, varsinkin hänen vallan nuorena ollen, aikaihminen, joka pitää huolta siitä, ettei hän saa ajaa liian nopeasti eikä korkeita, pitkiä mäkiä ylös. Kilpailuihin älköön lapsi milloinkaan otako osaa. Jos poika on luonteeltaan alakuloinen ja nähtävästi rakastaa alallaanoloa sekä kernaasti välttää ruumiillisia ponnistuksia, tutkikoon häntä lääkäri, ennen kuin hänet pyöräilemään lasketaan."

"Tyttölapsista ollaan lääkärien piireissä eri mieltä. Eurooppalaiset fysioloogit arvelevat, että lienee edullisinta, jos tyttö vasta 15:nnen ikävuotensa jälkeen saapi tilaisuutta pyöräurheilun harjoittamiseen. Amerikkalaiset lääkärit sitä vastoin väittävät, että sääntö, joka koskee poikia, koskekoon tyttöjäkin, ja että kuta aikaisemmin tyttö rupeaa pyöräilemään, sitä vähemmän tulee häntä hänen myöhäisemmässä ijässään vaivaamaan nuo  eurooppalaisten naisten tavalliset sisälliset taudit. Amerikassa pyöräilevät tytöt paljon aikaisemmin ja paljon ahkerammin kuin meillä, ja siellä ovat n.s. naistaudit melkein tuntemattomat. Tämän onnellisen seikan lukevat sikäläiset asiantuntijat tyttöjen aikaisen pyöräilemisen ja urheilemisen ansioksi. "


Kuinka tulee meidän hengittää?
"Ainoastaan syvään hengittämisen kautta täyttyvät keuhkot kautt'aaltaan ja laajenevat keuhkojen yläosissa olevat pienet solukkeet. Sen vuoksi tulee meidän ajaessa aika ajoin kohota pystyyn, vetää olkapäämme hieman taaksepäin, hengittää syvään ja pidättää muutamaksi sekunniksi henkeämme. Uloshengittäminen tapahtukoon voimakkaasti ja nopeasti. Ilman virtaus keuhkoihin kulkekoon säännöllisesti nenän kautta. Suu on pyöräillessä ja muulloinkin aina pidettävä lujasti sulkeutuneena. Jos tällä tavalla raittiissa ilmassa hengitämme, eivät ainoastaan meidän keuhkomme voimistu, vaan me tulemme myös vähemmän taudeille alttiiksi."

Kuinka usein tulee pyöräilijän astua satulastaan kävelemään?
"Niin usein kuin mahdollista. Istuessa ja yhtämittaisesti polkiessa tulee näet suuri joukko verisuonia puristuksen alaisiksi, joten niissä verenkulku ei voi säännöllisesti käydä päinsä. Sama koskee osaksi joitakuita vatsaontelon elimiäkin. Sydämelle tulee siten enentynyt työ joten se helposti rasittuu. Tätä rasitusta me istuessamme heti huomaa. Siinähän se polkupyörällä ajamisen suurin vaara onkin. Sen vuoksi olisi välttämättömäksi tavaksi ottaa, että jokikisessä vasta mäessä aina käveltäisiin."



        

Minkälaisen puvun tulee olla?
"Minkälainen tahansa, kun vaan ei käytetä sukkanauhoja. Tietysti ovat kureliivit poistettavat. Keveä päänpeite, mutta rinnalla ja varsinkin vatsalla jotakuinkin lämmin puku.Vastatuulessa pantakoon esim. paperi vatsalle vaatteitten alle. Satulan tulee olla mukavan, etenkin naispyörissä.

Ainoastaan sellaiset ihmiset kelpaavat pyöräilijöiksi, joiden sydän, keuhkot ja yleensä kaikki elimet ovat terveet. Lapset varokoot ylenrasittumista. Sydämentykytyksen tahi hengenahdistuksen uhatessa on lepo tarpeellinen."

Mainokset ja kuvat: Ylimmät Suomen Urheilulehdestä 1902,Husqvarna-polkupyörän mainos /1928, Nokian polkupyörärengas/1925

               

Paikallislehdessä oli mainio artikkeli 89-vuotiaasta Eikka Pensastosta, joka toimi  bussinkuljettajana mm.  Tapanila-Malmi-Helsinki-linjalla 40-luvulla. Sotavuosina julkinen liikenne hoidettiin puukaasuautoilla polttoainepulan vuoksi. Pula-ajasta huolimatta yhteydet Tapanilaan pelasivat: keskustasta pääsi sinne 10 minuutin välein.

Pensasto kertoo, ettei ajaminen olut hääviä kun autoissa ei ollut tehosteita , renkaat olivat huonoja, eikä teitä suolattu. Jarrutkin vaativat kunnon polkaisua. "Tankkaaminen" tapahtui tien päällä. Säiliöihin lisättiin puupilkettä 30 kilometrin välein. Pilkettä lisätessä oli syytä olla tarkkana, ettei saanut naamalleen nokipöllähdystä. Puupilkkeen päiväkulutus oli  10-15 kpl hehdon pussia.  Ekologisuutta ei tuolloin voitu ajatella.  Pensastonkin mukaan savua riitti! Kaasuautolla pääsi keskustaan ja takaisin 60-70 km tuntivauhtia. Toisinaan painava lasti sai auton valumaan mäessä taaksepäin ja apumies kipaisi laittamaan renkaiden taakse kapulan!



Bussiin mahtui virallisesti 24 matkustajaa, mutta niin kuin arvata saattaa, tuplamäärä kyydittäviä oli aivan tavallista. Tavaratelineelle auton taakse hyppäsi usein myös pummilla matkaavia. Bussissa syötiin, juotiin ja poltettiin tupakkaa. Lattialle sylkemisen kielsivät kyltit.

Jos oli junamatkailu Malmille jännittävää joskus niin kyllä olisi tätäkin voinut kerran kokeilla!

Hämmästyksekseni huomasin muuten, että Suomessa on joitakin kymmeniä toimivia puukaasuautoja edelleenkin! Jos haluat muuttaa autosi puukaasulla toimivaksi, täytyy se olla käyttöönotettu ennen vuotta 1987. Lisää tietoa löytyy Ekoautoilijoiden sivuilta.








Kuvat: Oy Nikolajeff Ab:n Lion Puuhiilikaasutin-mainos, Wärtsilä Oy:n Puukaasutin Otso-mainos ja Puukaasu Oy:n mainos /1940