Muistan pienenä tyttönä katselleeni kateellisena vuosia vanhemman sisareni meikkiarsenaalia. Äitini onneksi ymmärsi yskän ja tarjosi joskus pienen suihkauksen parfyymista tai jopa huulille hieman punaa, sellaista ärhäkkää väriä, joka oli muodissa joskus 50-luvulla. Pian pienikin kuitenkin ymmärsi, että entisillä ajoilla ja nykymenolla on eroa. On asioita, jotka ovat muotia ja sitten niitä, jotka eivät enää (tai vielä) sitä ole.

Yhtäkkiä keskustelun aiheena oli esimerkiksi  Leslie Hornby eli Twiggy, tuo langanlaiha englantilainen valokuvamalli, joka nousi iäkkäämpien kauhistelemaksi ja teinien ihailemaksi muoti-ikoniksi. Jaana-lehden jutussa toimittaja Oriana Fallaci pitää Twiggyä eli kotoisemmin "Tikkua" vaikeasti haastateltavana. Tikku "ei ole seksikäs, hänessä on muuta: hänessä on hellyyttä, naisellisuutta ja persoonallisuutta. Hän on Rita Hayworthin, Marilyn Monroen ja Sophia Lorenin vastakohta, hänen ulkonäössään ei ole mitään eroottisesti kiinnostavaa. Vaatteet eivät korosta hänen muotojaan, vaan hänen jalkojaan, joiden kuitenkin on oltava ohuet eikä seksikkäät. Hermafrodiittista kauneutta, on sanottu".

Huulipunan väri muuttui kymmenessä vuodessa kirkkaasta punaisesta yhä vaaleammaksi ja vaaleammaksi, lähes valkoiseksi silmämeikin korostaessa rajauksilla ja tönköillä ripsillä noita sielun peilejä. Sen jälkeen vain taivas on ollut rajan meikkimuodissa. Äidin käyttämää verratonta ja suudelmankestävää Sans égal-huulipunaa ei enää löydy kaupoista ja myös Jane Hellen on kadonnut markkinoilta. Cutexia ja Max Factoria voivat sentään nykytytötkin vielä käyttää.

Kuvat: Jane Hellen/1960, Twiggy Jaana-lehden kannessa 1/1968, Max Factor/1966, Cutex/1966, Sans ègal/1953

Joskus komeroista löytyy aarteita, pussien pohjilta muistoja, jotka muuttavat löytäjänsä lapseksi jälleen. Äidin tekemä pikkuinen mekko, nilkkasukat ja sandaalit. Saparoissa lettinauhat ja polvissa rupia. Datsun Bluebirdillä isän kanssa Tullinpuomin Shellille, jossa poika täytti tankin. Shelliltä sai vuonna 1969 keltaisen Lastenpassin, johon kerättiin leimoja joka käynnillä. Passi lähetettiin sen täytyttyä Shellin toimistoon, josta sen sai pian takaisin ja lisäksi uuden tyhjän passin sekä "pienen yllätyslahjan". Lahjaa en muista, mutta sen kyllä, mitä hämmästystä passini herätti Englannin maaseudulla, kylän pienellä huoltamolla. Leimasinta ei löytynyt ja omistaja kirjoitti passiin "leiman" käsin.

Niiltä ajoita muistan myös Gulf-aseman, joka mielestäni sijaitsi Mannerheimintiellä, siinä jossain vanhan messuhallin kohdilla. Sen ohi ajettiin usein, muttei pysähdytty juuri koskaan. Minkäköhän ihmeen takia? Myöhemmin tärkeäksi huoltoasemaksi kohosi eräs tietty Union, jolta Hurriganesin keikkabussi tapasi lähteä keikkapaikkaa kohti. Sinne kimmojen kanssa karattiin, vaikka kesken koulupäivän. Se oli sitten 70-lukua se.

90-luvun bensis oli Pukinmäen Esso, nyt jo vainaa sekin. Mitä sieltä ei löytynyt, ei myöskään tarvinnut. Ja nyt tarkoitan siis autoiluun liittyviä asioita. Tämän päivän tankkausasema on lähialueenTebski. Se, josta saa myös ruokaa, hampurilaisia, pizzaa. Mutta myös renkaanvaihdon, pesun ja varaosiakin. Eli harvinaisuus lajiaan tämän päivän huoltsikoissa.

Kuvat: Shell Lastenpassi/1969, Gulf -mainos/1964, Union -mainos/1966

Kävelyllä -blogi on elänyt omaa elämäänsä vuoden 2008 kesästä asti. Ja hyvin on pärjäillyt kun vilkaisin kävijätilastoja - mahtava määrä lukijoita, katselijoita, kurkistelijoita ja  piipahtajia on blogissa käynyt, vaikka uutta materiaalia ei ole sivuille tullut aikoihin. Ehkä nyt olisi aika taas lisäillä jotain? Vähän kerrassaan ja hissun kissun... Viime kesän kirppari- ja divarilöydöt innostavat, samoin lähenevä kevät. Juu, kyllä tammikuussa saa aloittaa haaveilun keväästä.

Kuva: Me Naiset -lehti nro 9/1966

Blogiini hakeutuu jatkuvasti ihmsiä hakusanalla "parane pian -runo". Sellaistahan ei tietystikään sivuiltani löydy ainuttakaan. Iloisena tänään saamastani hyvästä palvelusta sekä huoltoasemalla (renkaan paikkaus Pukinmäen Essolla) että kukkakaupassa (sekin Puksussa) ajattelin  palvella lukijoitani tarjoamalla tuon paranemista edistävän runon. Mutta... Sellaista ei kertakaikkiaan löytynyt! Ei kirjoista eikä muistakaan kansista, värssykokoelmistä tms. Joudutte tyytymään Somerkivi-Tynell Airolan "Lasten oma aapinen" -kirjan (jota olen kansiksessa lukenut) saksalaisesta sadusta mukaeltuun tarinaan "Nunnu", joka edes sivuaa aihetta.Usko Laukkasen kuva on kiva ja tuttu.

            

Toinen etsitty aihe on näköjään tällä hetkellä "Kyllin hyvä pannukakku", enkä yhtään ihmettele. Löysin tuon ohjeen joskus 80-luvulla Kodin Kuvalehdestä ja se on ainoa pannukakku, jota lapseni ovat kotona syöneet. Armahdan nyt reseptin etsijää. Tässä ohje sellaisena kuin se minun leikekirjassani on:

                      

Muuten on blogiini eksyvien hakusanat aika taattua tavaraa. Luonnollisesti vanhat mainokset, vanhat kuvat ja sarjakuvat kiinnostavat. "Hurriganes" ja "Martta Wendelin" ovat jännästi aika samoilla viivoilla. "Vanha Helsinki" ja "vanhat kalenterit" tiukasti kannoilla. Mäyräkoirat (mm. "mäyräkoiran vaatteet", "vanhan mäyräkoiran lopettaminen") ovat monen kiinnostuksen kohde.

"Peurareseptejä" etsitään usein, samoin kastanjakeiton ohjetta (ja nehän löytyvät)."Korpisoturin keittokirjan" ohjeisiin on tutustunut valtavan moni.  "Sokeritoukka" ja "suomenhevonen" ovat myös 50 suosikin listalla. Nostalgia nostaa päätään myös guuglatessa: "Retu-kengät", "Hai-saappaat", "emaliastiat", "Amerikan arkku" ja "Fennoradio" tuovat paljon piipahtajia."Vanha kylpylä Helsingissä" ei varmaankaan ole ihan se, mitä hakija etsi.

"Tyttöjä saunassa" -aiheen otan varmasti vielä joskus esille. (Jostain syystä kuvittelen, että etsijänä on joku vanha herra...)  "Pannaan hevosta" -aiheen jätän jollekulle muulle.

Vuoden aikana Kävelyllä-blogissa on kipaissut yli 14 000 kävijää. Käpsä kiittää!

Joskus sitä kaipaa tuohon aikaan, jolloin kaikki oli toisin.

Sadevaatteet olivat iloisen kirjavia, miehillä meni kalsareissaan mukavasti ja silmälaseillakin näki jotenkin paremmin.

Synkkä päivä muuttui iloisemmaksi kun koti oli verhoiltu hämmästyttävillä väreillä.









                             


                                  


Automainonnassa keskityttiin silloin vielä olennaiseen: auto on  lämmin ja viihtyisä ja siinä on pirteät verhoilut. Ja kaiken kukkuraksi, marraskuistenkin päivien iloksi saattoi soittaa c-kaseteilta Hyvää Musaa!
Joskus, mutta vain joskus, kaipaan tuota aikaa! Ihana 70-luku!

               

                                 
                              
 Kuvat: Ylin kuva Uusi Maailma -lehden 18/1974 sadevaateartikkelista, Finnwearin Atlas-alushousumainos/1972, Nainen silmälaseissa on osa Piretan mainosta vuodelta 1974, Musakasetit ovat osa Rollins savukemainosta/1974. Rollins savukerasian veromerkki oli kasetteja ostaessa yhden markan arvoinen. 10 veromerkkiä kerättyään saattoi ostaa kasetin 19 markan hintaan.            

Lapsuudesta nousee usein voimakkaita muistoja: tuoksuja, makuja, tunteita ja tuntemuksia. Yksi tällainen tunteiden herättäjä minulle on Thorbjörn Egnerin kirjoittama ja kuvittama kirja "Satu hammaspeikoista". 

Kirjaa olen lukenut monet monituiset kerrat - missäpä muualla kuin hammaslääkärillä. Vieläkin kun näen tuon kirjan haistan tutun hajun hammaslääkärin vastaanotolla, maistan kummallisen maun suussani ja tunnen sen pienen jännityksen vatsanpohjassa.

Hammaspeikko-kirja oli aina hammaslääkärin odotushuoneessa,  odottamassa pienellä hyllyllä.

 Muistan eläytyneeni Möö- ja Paa-peikkojen elämään tunteella, muistan sen ahdistuksen kun peikko-
parat harjattiin ja porattiin Jussin hampaista pois, viemäriin ja lopulta mereen. Ja peikkojen pikkukodit parvekkeineen  oli tuhottu! Miksi kukaan sellaista haluaisi tehdä?

            

Nuo käynnit hammaslääkärillä silloin 60-luvulla eivät itse asiassa olleet mitään kauhun paikkoja, päinvastoin. Hammaslääkärimme, Melkaksen täti Nervanderinkadulla Töölössä, oli aina kiltti ja ystävällinen ja antoi sitä paitsi käynnin päätteeksi  kiiltokuvan palkkioksi. Niitä kertyikin aika nivaska, olinhan mukana myös äidin hammaslääkärikäynneillä. Melkaksen täti antoi minun nousta korkealle jakkaralle istumaan ja katsomaan kun äitiä porattiin. Miten mukava olikaan seurata kun apulainen laittoi amalgaamia jonkinlaisen säämiskän tapaisen liinan sisään ja sitten koneeseen surisemaan. Urhea äitini kesti poraamiset ja muut inahtamatta. Ei sitten omat käynnit liikaa pelottaneet.

NONO:ssa syyskuussa lastenkirjallisuusteema!